Kyvyt: Kuuntelupiiri ihmisyydestä ja eläimyydestä
tl;dr Kuuntelupiirin toinen tapaaminen käsitteli näkeviä apinoita, huutavia lepakoita ja yhdessä asuvia mehiläisiä.
Kuuntelupiirin toisella kerralla keskityttiin maailman havaitsemiseen liittyviin kykyihin. Lisäksi puhuttiin hieman aitososiaalisuudesta ja ihmisten sekä muiden eläinten sosiaalisen elämän yhteisistä piirteistä.
Kuunneltavat ohjelmat olivat:
Tiedeykkönen, Miten ihminen ja eläimet näkevät värejä? 2014, kesto 15 minuuttia. https://areena.yle.fi/1-2215257 Ohjelmassa eläinfysiologian professori Kristian Donner kertoi värinäöstä vanhan maailman apinoilla.
BBC Radio 4, In Our Time, Echolocation. 2018, kesto 43 minuuttia.
https://www.bbc.co.uk/programmes/b0b6hrl3
Ohjelmassa Kate Jones, Gareth Jones ja Dean Waters kertoivat lepakoista ja niiden erityisestä kyvystä hahmottaa maailmaa kaikuluotaamalla.
Kolmantena ohjelmana on BBC Radio 4, Seriously, The Human Hive. 2017 kesto 28 minuuttia https://www.bbc.co.uk/programmes/b087qjd4 Tässä ohjelmassa aiheena on mehiläisyhdyskuntien aitososiaalisuus ja hieman myös siitä miten ihmiset matkivat mehiläisiä.
Tämä ympäristö, jossa toimimme, hahmottuu meille ja muille kunkin yksilöllisten aistimusten välityksellä. Ihmisillä aistielimet ovat keskenään hyvin samankaltaisia, mutta eroavat radikaalisti joistain toisista eläimistä. Tiaiset näkevät ultravioletin omana värinään, mikä on meille mahdotonta. Meillä silmissä olevat solut eivät pysty poimimaan niitä lyhyitä aallonpituuksia, joita tarvitaan ultravioletin havaitsemiseen. Lepakot puolestaan käyttävät maailman havaitsemiseen niin korkeita ääniä, että meidän fysiologiamme ei pysty niitä poimimaan.
Donner kertoo, että meille vanhan maailman apinoille värinäkö kehittyi (yleistyi) uudestaan noin 30 miljoonaa vuotta sitten. Suuri osa muusta nisäkäskunnasta elää dikromaattisen näön varassa, erotellen kahden värin välillä. Meillä näkö toimii periaatteessa kahden väriparin, tai oikeammin aallonpituusjakauman erotteluina: erotellaan siniset kellertävistä ja punaiset vihreistä. Näiden yhdistelmistä sitten muodostuu värikokemus.
Väri tarkoittaa fyysikolle käytännössä aallonpituutta, mutta väri ihmiselle (olkoonkin vaikka ammatiltaan fyysikko) on aallonpituusjakauman kokemus. Kokemus on subjektiivinen asia, joka ei synnyt silmässä, vaan mielessä.
Lepakot ovat kerta kaikkiaan hämmästyttäviä otuksia. Ihmisen kuulo pystyy poimimaan noin 20 Hz – 20 kHz taajuisia ääniä ja iän myötä erityisesti tuo yläpää laskee merkittävästi. Pääasiassa kommunikaatio välillämme tapahtuu 100 – 300 Hz alueella, eli varsin matalilla taajuuksilla. Lepakoilla sen sijaan äänialue on lepakkosortimentista ja käyttökohteesta riippuen 18 kHz – 200 kHz. Eli me kuulemme vain lepakoiden matalimmat äänet, jos niitäkään.
Se, että emme kuule lepakoiden metsästyshuutoja on meidän onnemme, sillä huutojen äänenpainetaso on jopa 160 dB. Muistamme, että kuulonsuojaimia tulee käyttää oloissa, joissa taso on 85 dB. Jos kuulisimme lepakoiden huudot, kuulomme vaurioituisi ja tuska olisi kova.
Lepakot huutavat kovaäänisesti, koska hyvin korkeat taajuudet etenevät ilmassa vain hyvin lyhyen matkaa ennen signaalin heikkenemistä olemattomiin. Jotta kohteesta voisi saada kaiun, on lähtevän huudon oltava hyvin kovaääninen.
Lyhyet taajuudet taas ovat tarpeen, koska lepakoiden tarvitsee havaita hyvin pieniä kappaleita. Itikan ja sen sijainnin havaitseminen matalalla taajuudella on käytännössä mahdotonta, koska matalataajuuksinen, siis pitkäaaltoinen, ääni ei voi kimmota pienestä kohteesta luotettavalla tavalla korvaan.
Miten lepakot sitten tuottavat nämä kovaääniset korkeat äänet ja miksi ne eivät kuuroudu? Jokainen, joka on yrittänyt huutaa kovaa pitkän aikaa muistaa, että voimathan siinä menevät ja happi loppuu. Lepakoilla huutaminen on kytköksissä siipiin. Siipien liikuttelu pumppaa keuhkoja, eli työtä ei tarvitse tehdä pelkästään pallealla tai muilla hengittelylihaksilla.
Kuuroutuminen lepakoilla estyy sillä, että niiden keskikorvan lihakset ovat myös kytkösissä huutamiseen. Lepakko päästää näitä korkeataajuuksisia kovia huutoja 10-200 kertaa sekunnissa. Huutovaiheessa korvat menevät efektiivisesti tukkoon, kuuroiksi, ja avautuvat kuuntelemaan palaavaa kaikua.
Tätä voi verrata stroboskooppiseen näkemiseen esimerkiksi diskoteekissa, jossa valot vilkkuvat ja lähestyvän kohteen siirtymiä ei voi havaita kuin inferentiaalisesti. Siis havaitsen kohteen nyt likempänä, joten sen on täytynyt liikkua kohti. Tosin tätä kuvitelmaa ei tarvitse käyttää, jos muistaa miten silmä toimii sakkadisesti. https://en.wikipedia.org/wiki/Saccadic_masking
Eikä siinä vielä kaikki, kun ostat kaksi, saat kolmannen kaupan päälle! Etsiessään itikoita tai muita syötäviä, lepakot huutelevat (tässä kohdassa puhuttiin erityisesti hevosenkenkäyököstä) pitkiä 15 millisekunnin huutoja havaitakseen jotain. Ne ikään kuin skannaavat ympäristöään mahdollisten herkkujen varalta. Kun mielenkiintoinen havainto tehdään, lepakko kiihdyttää huutojensa tiheyttä ja alkaa kiihdyttää kohti. Kohti lentäessään lepakko kompensoi vauhdin kasvamisen ja kaiun dopplersiirtymän niin, että se jatkuvaan tietää, missä tuleva ateria lentelee. https://fi.wikipedia.org/wiki/Doppler-ilmi%C3%B6
Siis sanomattoman ihmeellisiä otuksia, jotka hahmottavat maailman tavalla, johon meillä ei ole edes sitä pääsyä, kuin tiaisen maailmaan.
Aitososiaalisuuteen liittyy vahva yhteistoiminnallisuus ja työnjako. Erityisiä aitososiaalisuutta määrittäviä tekijöitä ovat
(a) monisukupolvisuus,
(b) huolenpitoon liittyvä työnjako (työnjako yleisesti) ja
(c) lisääntymiseen liittyvä työnjako
.
Mehiläisyhteisöissä kuningatar tekee jälkeläisiä (c) läpi yhteisön olemassaolon. Lisääntyminen on tyypillisesti tasan yhden oikeus ja velvollisuus. Eri-ikäisiä jälkeläisiä (a) toimii yhteisössä eri tehtävissä (b). Mehiläisillä nuoret sukupolvet (a) tekevät töitä pesän sisällä, huolehtien tulevista sukupolvista, toukkien tarpeista (b). Iän karttuessa vanhemmat yksilöt lähtevät ulos pesästä ruoan hakuun.
Tämän vanhojen, tai vanhempien yksilöiden ulkotyön voi selittää esimerkiksi sillä, että ulkotyö on vaarallista. Ehkä ei lepakoiden vuoksi, mutta vaaroja on muitakin. Jos vasta siipensä kuivanneet lähetettäisiin ulos ja vanhemmiten kaverit palaisivat sisätöihin, hävikki voisi olla kohtalokasta uusista toukista huolehtimiselle. Huolehtijoita ei välttämättä riittäisi. Vanhukset voivat lennellä ulkona, kun ne kuitenkin kohta kuolevat.
Jos nyt ajattelee mehiläiset liiaksi ihmistäen, kuulostaa tuo kovin julmalta. Mehän emme lähetä vanhuksia vaarallisiin kaivoksiin tai sotiin hommiin. Jos niin tekisimme, meitä pidettäisiin hirviöinä. Sen sijaan parhaassa lisääntymisiässä olevat saavat tehdä vaarallisimmat hommat. Emme ole hirviöitä sentään.
Entä miksi ihmiset eivät ole aitososiaalisia? Meillähän on selkeä työnjako eri tehtäviin, lapsista huolehtii taitava joukko opettajia, ja ikäkin vaikuttaa siihen millaisia tehtäviä yhteisössämme teemme. Oleellisena pidetään lisääntymisen työnjakoa, joka meiltä puuttuu. Vauvojen tekemistä ei ole rajoitettu millekään tietylle porukalle. Jotain hieman aitososiaaliseen viittaavaa on kuitenkin siinä, että viimeinen lapsi tehdään tyypillisesti hyvissä ajoin ennen menopaussia. Ikään kuin jätetään lisääntymisvastuu nuoremmille, vaikka periaatteessa itsekin voitaisiin vielä pari vauvaa generoida. Tälle valinnalle aitososiaalisuutta parempi selitys on ihan yksinkertaisesti oman valinnan mahdollisuus. Ei ole onneksi pakko tuottaa lapsia kiireellä niin kauan kuin vähänkin mahdollista.
Tällaiset utopiasosialistiset ajatukset olivat varsin suosittuja 1800-luvulla, kun tehtiin valintoja siitä, millaista maailmaa tulevaisuuden ihmisille todella tehdään. Nämä yhteisölliset, utooppisina nähdyt, pyrkimykset hautautuivat kylmän sodan aikaan, kun silloisessa Neuvostoliitossa yritettiin kehitellä ihmisten yhteisöllisyyttä. Amerikassa ei tuolloin tykätty Neuvostoliitosta, joten kaikki mikä vähänkin muistutti neuvostoliittolaisia pyrkimyksiä, oli suoraan Saatanasta. Joten tuloksena oli elokuvista tuttu amerikkalainen lähiö, keskenään samanlaisine omakotitaloineen. Mehiläiskennot unohdettiin.
Mielenkiintoisena jatkona ohjelman tähän aiheeseen on, että nykyisin muun muassa arkkitehtuurin piirissä kehitellään vihreää anarkismia (tai ekoanarkismia, jos niin haluat), jossa kehitellään asumisen tapoja yhteisöllisiksi, kommunalismia tukeviksi.
Kuuntelupiirin toisella kerralla keskityttiin maailman havaitsemiseen liittyviin kykyihin. Lisäksi puhuttiin hieman aitososiaalisuudesta ja ihmisten sekä muiden eläinten sosiaalisen elämän yhteisistä piirteistä.
Kuunneltavat ohjelmat olivat:
Tiedeykkönen, Miten ihminen ja eläimet näkevät värejä? 2014, kesto 15 minuuttia. https://areena.yle.fi/1-2215257 Ohjelmassa eläinfysiologian professori Kristian Donner kertoi värinäöstä vanhan maailman apinoilla.
BBC Radio 4, In Our Time, Echolocation. 2018, kesto 43 minuuttia.
https://www.bbc.co.uk/programmes/b0b6hrl3
Ohjelmassa Kate Jones, Gareth Jones ja Dean Waters kertoivat lepakoista ja niiden erityisestä kyvystä hahmottaa maailmaa kaikuluotaamalla.
Kolmantena ohjelmana on BBC Radio 4, Seriously, The Human Hive. 2017 kesto 28 minuuttia https://www.bbc.co.uk/programmes/b087qjd4 Tässä ohjelmassa aiheena on mehiläisyhdyskuntien aitososiaalisuus ja hieman myös siitä miten ihmiset matkivat mehiläisiä.
Maailman havaitseminen
Tämä ympäristö, jossa toimimme, hahmottuu meille ja muille kunkin yksilöllisten aistimusten välityksellä. Ihmisillä aistielimet ovat keskenään hyvin samankaltaisia, mutta eroavat radikaalisti joistain toisista eläimistä. Tiaiset näkevät ultravioletin omana värinään, mikä on meille mahdotonta. Meillä silmissä olevat solut eivät pysty poimimaan niitä lyhyitä aallonpituuksia, joita tarvitaan ultravioletin havaitsemiseen. Lepakot puolestaan käyttävät maailman havaitsemiseen niin korkeita ääniä, että meidän fysiologiamme ei pysty niitä poimimaan.
 |
| Nukkuessaan degu ei juurikaan havaitse maailmaa. Ehkä kuitenkin näkee unensa värillisinä. |
Värien näkemisestä
Donner kertoo, että meille vanhan maailman apinoille värinäkö kehittyi (yleistyi) uudestaan noin 30 miljoonaa vuotta sitten. Suuri osa muusta nisäkäskunnasta elää dikromaattisen näön varassa, erotellen kahden värin välillä. Meillä näkö toimii periaatteessa kahden väriparin, tai oikeammin aallonpituusjakauman erotteluina: erotellaan siniset kellertävistä ja punaiset vihreistä. Näiden yhdistelmistä sitten muodostuu värikokemus.
Väri tarkoittaa fyysikolle käytännössä aallonpituutta, mutta väri ihmiselle (olkoonkin vaikka ammatiltaan fyysikko) on aallonpituusjakauman kokemus. Kokemus on subjektiivinen asia, joka ei synnyt silmässä, vaan mielessä.
Lepakot, nuo huutavat kummajaiset
Lepakot ovat kerta kaikkiaan hämmästyttäviä otuksia. Ihmisen kuulo pystyy poimimaan noin 20 Hz – 20 kHz taajuisia ääniä ja iän myötä erityisesti tuo yläpää laskee merkittävästi. Pääasiassa kommunikaatio välillämme tapahtuu 100 – 300 Hz alueella, eli varsin matalilla taajuuksilla. Lepakoilla sen sijaan äänialue on lepakkosortimentista ja käyttökohteesta riippuen 18 kHz – 200 kHz. Eli me kuulemme vain lepakoiden matalimmat äänet, jos niitäkään.
Se, että emme kuule lepakoiden metsästyshuutoja on meidän onnemme, sillä huutojen äänenpainetaso on jopa 160 dB. Muistamme, että kuulonsuojaimia tulee käyttää oloissa, joissa taso on 85 dB. Jos kuulisimme lepakoiden huudot, kuulomme vaurioituisi ja tuska olisi kova.
Lepakot huutavat kovaäänisesti, koska hyvin korkeat taajuudet etenevät ilmassa vain hyvin lyhyen matkaa ennen signaalin heikkenemistä olemattomiin. Jotta kohteesta voisi saada kaiun, on lähtevän huudon oltava hyvin kovaääninen.
Lyhyet taajuudet taas ovat tarpeen, koska lepakoiden tarvitsee havaita hyvin pieniä kappaleita. Itikan ja sen sijainnin havaitseminen matalalla taajuudella on käytännössä mahdotonta, koska matalataajuuksinen, siis pitkäaaltoinen, ääni ei voi kimmota pienestä kohteesta luotettavalla tavalla korvaan.
Miten lepakot sitten tuottavat nämä kovaääniset korkeat äänet ja miksi ne eivät kuuroudu? Jokainen, joka on yrittänyt huutaa kovaa pitkän aikaa muistaa, että voimathan siinä menevät ja happi loppuu. Lepakoilla huutaminen on kytköksissä siipiin. Siipien liikuttelu pumppaa keuhkoja, eli työtä ei tarvitse tehdä pelkästään pallealla tai muilla hengittelylihaksilla.
Kuuroutuminen lepakoilla estyy sillä, että niiden keskikorvan lihakset ovat myös kytkösissä huutamiseen. Lepakko päästää näitä korkeataajuuksisia kovia huutoja 10-200 kertaa sekunnissa. Huutovaiheessa korvat menevät efektiivisesti tukkoon, kuuroiksi, ja avautuvat kuuntelemaan palaavaa kaikua.
Tätä voi verrata stroboskooppiseen näkemiseen esimerkiksi diskoteekissa, jossa valot vilkkuvat ja lähestyvän kohteen siirtymiä ei voi havaita kuin inferentiaalisesti. Siis havaitsen kohteen nyt likempänä, joten sen on täytynyt liikkua kohti. Tosin tätä kuvitelmaa ei tarvitse käyttää, jos muistaa miten silmä toimii sakkadisesti. https://en.wikipedia.org/wiki/Saccadic_masking
Eikä siinä vielä kaikki, kun ostat kaksi, saat kolmannen kaupan päälle! Etsiessään itikoita tai muita syötäviä, lepakot huutelevat (tässä kohdassa puhuttiin erityisesti hevosenkenkäyököstä) pitkiä 15 millisekunnin huutoja havaitakseen jotain. Ne ikään kuin skannaavat ympäristöään mahdollisten herkkujen varalta. Kun mielenkiintoinen havainto tehdään, lepakko kiihdyttää huutojensa tiheyttä ja alkaa kiihdyttää kohti. Kohti lentäessään lepakko kompensoi vauhdin kasvamisen ja kaiun dopplersiirtymän niin, että se jatkuvaan tietää, missä tuleva ateria lentelee. https://fi.wikipedia.org/wiki/Doppler-ilmi%C3%B6
Siis sanomattoman ihmeellisiä otuksia, jotka hahmottavat maailman tavalla, johon meillä ei ole edes sitä pääsyä, kuin tiaisen maailmaan.
Aitososiaaliset mehiläiset
Keskustelupiirikerran kolmas aihe, joka ei ole maailman havaitsemiseen liittyvä, vaan maailmassa olemiseen liittyvä, oli aitososiaalisuus. Mehiläiset ovat aitososiaalisia eläimiä. Samoin kaljurotat ja termiitit. Ihmistenkin aitososiaalisuutta on esitetty, mutta tämä on ehkä liioittelua.
Aitososiaalisuuteen liittyy vahva yhteistoiminnallisuus ja työnjako. Erityisiä aitososiaalisuutta määrittäviä tekijöitä ovat
(a) monisukupolvisuus,
(b) huolenpitoon liittyvä työnjako (työnjako yleisesti) ja
(c) lisääntymiseen liittyvä työnjako
.
Mehiläisyhteisöissä kuningatar tekee jälkeläisiä (c) läpi yhteisön olemassaolon. Lisääntyminen on tyypillisesti tasan yhden oikeus ja velvollisuus. Eri-ikäisiä jälkeläisiä (a) toimii yhteisössä eri tehtävissä (b). Mehiläisillä nuoret sukupolvet (a) tekevät töitä pesän sisällä, huolehtien tulevista sukupolvista, toukkien tarpeista (b). Iän karttuessa vanhemmat yksilöt lähtevät ulos pesästä ruoan hakuun.
Tämän vanhojen, tai vanhempien yksilöiden ulkotyön voi selittää esimerkiksi sillä, että ulkotyö on vaarallista. Ehkä ei lepakoiden vuoksi, mutta vaaroja on muitakin. Jos vasta siipensä kuivanneet lähetettäisiin ulos ja vanhemmiten kaverit palaisivat sisätöihin, hävikki voisi olla kohtalokasta uusista toukista huolehtimiselle. Huolehtijoita ei välttämättä riittäisi. Vanhukset voivat lennellä ulkona, kun ne kuitenkin kohta kuolevat.
Jos nyt ajattelee mehiläiset liiaksi ihmistäen, kuulostaa tuo kovin julmalta. Mehän emme lähetä vanhuksia vaarallisiin kaivoksiin tai sotiin hommiin. Jos niin tekisimme, meitä pidettäisiin hirviöinä. Sen sijaan parhaassa lisääntymisiässä olevat saavat tehdä vaarallisimmat hommat. Emme ole hirviöitä sentään.
Entä miksi ihmiset eivät ole aitososiaalisia? Meillähän on selkeä työnjako eri tehtäviin, lapsista huolehtii taitava joukko opettajia, ja ikäkin vaikuttaa siihen millaisia tehtäviä yhteisössämme teemme. Oleellisena pidetään lisääntymisen työnjakoa, joka meiltä puuttuu. Vauvojen tekemistä ei ole rajoitettu millekään tietylle porukalle. Jotain hieman aitososiaaliseen viittaavaa on kuitenkin siinä, että viimeinen lapsi tehdään tyypillisesti hyvissä ajoin ennen menopaussia. Ikään kuin jätetään lisääntymisvastuu nuoremmille, vaikka periaatteessa itsekin voitaisiin vielä pari vauvaa generoida. Tälle valinnalle aitososiaalisuutta parempi selitys on ihan yksinkertaisesti oman valinnan mahdollisuus. Ei ole onneksi pakko tuottaa lapsia kiireellä niin kauan kuin vähänkin mahdollista.
Mallia mehiläisistä
Ohjelmassa oli mielenkiintoista pohdintaa myös siitä, miten me olemme ottaneet mallia mehiläisyhteiskunnan rakentumisesta. 1800-luvun lopulla kehiteltiin mielenkiintoisia uusia kommunitarisen asumisen muotoja. Eräs utopia oli mehiläisistä mallia ottanut heksagonaalinen (mehiläiskennon muoto) kaupunki, joka pystyisi modulaarisuutensa ansiosta skaalautumaan käytännössä loputtomiin. Ei tarvitsisi kuin yhden kaupungin, joka muuttuisi ihmisyhteisön tarpeiden mukaan.
Tällaiset utopiasosialistiset ajatukset olivat varsin suosittuja 1800-luvulla, kun tehtiin valintoja siitä, millaista maailmaa tulevaisuuden ihmisille todella tehdään. Nämä yhteisölliset, utooppisina nähdyt, pyrkimykset hautautuivat kylmän sodan aikaan, kun silloisessa Neuvostoliitossa yritettiin kehitellä ihmisten yhteisöllisyyttä. Amerikassa ei tuolloin tykätty Neuvostoliitosta, joten kaikki mikä vähänkin muistutti neuvostoliittolaisia pyrkimyksiä, oli suoraan Saatanasta. Joten tuloksena oli elokuvista tuttu amerikkalainen lähiö, keskenään samanlaisine omakotitaloineen. Mehiläiskennot unohdettiin.
Mielenkiintoisena jatkona ohjelman tähän aiheeseen on, että nykyisin muun muassa arkkitehtuurin piirissä kehitellään vihreää anarkismia (tai ekoanarkismia, jos niin haluat), jossa kehitellään asumisen tapoja yhteisöllisiksi, kommunalismia tukeviksi.
Kommentit
Lähetä kommentti