Voiko Maata omistaa?
tl;dr Juttelin Totuus ja tolkku -filosofiakerhossa ihmisten omistavasta luontosuhteesta ja siitä, onko omistaminen lainkaan osuva termi Maapallon kokoisten systeemien miettimisessä. Keskustelu oli vilkasta ja tuloksena oli jotakuinkin ”Suattaapa olla, vua suattaapa olla olemattaii”. Ehkä vähän enemmän tuohon jälkimmäiseen kuitenkin.
Totuus ja tolkku on Turussa toimiva kaikille avoin filosofiakerho. Kerho kokoontuu syksyisin ja keväisin johonkin tiettyyn teemaan liittyvän keskustelusarjan merkeissä. Kukin kerhon kausi pitää sisällään joukon alustuksia aiheisiin perehtyneiltä tutkijoilta. Varsinainen sisältö syntyy kuitenkin osallistujien välisestä keskustelusta.
Tälle omistuskäsitykselle löytyy historiallisia juuria varmasti kaukaakin, mutta minä aloitin vuodesta 1690, John Locken omistusoikeuden työteoriasta. Tämä teoria, josta on kirjoitettu hyllymetreittäin, lähtee siitä, että Maa kaikkineen on ihmisten yhteistä omaisuutta. Jokin tällainen ajatus tuntuu kummittelevan edelleen ajatuksissamme.
Yhteinen omistajuus on kuitenkin hyvin hankalasti nähtävissä suhtautumisessamme luontoon ja erityisesti todella laajoihin kokonaisuuksiin. Omistaessani jotain pyrin pitämään omistuksestani huolta niin, että voin jatkaa sen käyttöä. Ja kuten keskustelussa tuli esiin, pyrimme myös kohtelemaan toisten omaisuutta sitä vahingoittamatta. Oman omaisuuteni tapauksessa ei ole etuni mukaista pilata omaisuutta, toisten omaisuuden pilaamiseen liittyy toiseen kohdistuva loukkaus. Näyttää siltä, että koemme velvollisuudeksemme olla loukkaamatta toisen omistusoikeudesta seuraavaa omaisuuden hyödyntämismahdollisuutta.
Tähän ajatukseen istuu varsin huonosti ajatus yhteisestä omaisuudesta tilanteessa, jossa syydämme ilmakehän, maaperän ja vesistöt täyteen erilaista pilaavaa tauhkaa. Sen sijaan, että suhtautuisimme laajoihin kokonaisuuksiin yhteisenä omaisuutena, kohtelemme niitä pikemminkin omistajattomina. Sellaisina, joiden vahingoittaminen ei loukkaa kenenkään oikeuksia.
Omistajattomuuden ongelmaa pohdin käyttäen avukseni Garrett Hardinin vuonna 1968 tunnetuksi tekemää yhteismaan tragediaa. Omistajattoman resurssin käyttö on vapaata, joten jokaisen siitä hyötymään kykenevän kannattaa lisätä omaa osuuttaan sen käytöstä. Lisäys on ongelmatonta niin kauan kuin resurssin uusiutumiskyky ylittää sen kulumisen. Kun kuluminen tai rasitus nousee niin suureksi, että resurssi, kuten laidun tai ilmakehä, ei enää korjaudu itsekseen, alkaa alamäki, jonka seurauksena kaikki menettävät kaiken resurssista saatavan hyödyn.
Olemme ilmakehän, maaperän ja valtamerien kanssa siinä tilanteessa, että niiden uusiutumiskyky on ylitetty. Tai ainakin olemme vaarallisen lähellä tätä tilannetta. Ihan jokainen tietää, että Maata ei pidä, eikä kannata pilata, mutta silti kollektiivina jatkamme sen pilaamista.
Omatuntoon tai vastuullisuuden tunteeseen vetoaminen ei omistajattoman resurssin suojaamisessa riitä. Hardinin mukaan tällaisessa vetoamisessa välittyy alttiiseen mieleen myös epäily siitä, että toimiessani vastuullisesti, muut nauraa rätkättävät minulle ja kahmivat innokkaasti sen hyvän mitä säästin hävetessäni sisäistä ahneuttani. Jos epäilyni on riittävän vahva, en tietenkään ole niin hölmö, että noudattaisin vastuullisuuden vaatimusta.
Tämän omatuntoon ja vastuullisuuteen vetoamiseen liittyvän kaksoisviestin vuoksi tarvitaan keskinäisesti sovittuja keskinäisiä pakotteita ja välttämättömien asioiden tunnustamista.
Vuonna 1968 ympäristölainsäädäntö ei ollut lähelläkään sitä tasoa missä nyt ollaan. Monet kansainväliset keskinäiset laajat sopimukset ovat syntyneet noiden aikojen jälkeen. Kansallisista säädöksistä puhumattakaan. Nämä ympäristösopimukset ja -lainsäädäntö ovat ehkä juuri sitä keskinäistä pakottamista, jolla meidät ohjataan toimimaan vastuullisesti, omistajatonta resurssia tuhoamatta.
Lainsäädännön ja sopimusten tehokkuus ja laajuus on tietysti jatkuvan debatin kohteena. Teemmekö tehokasta lainsäädäntöä ja olemmeko todella tunnistaneet ja tunnustaneet välttämättömät toimet?
Hardiniin tutustumiseen suosittelen Kyllösen ja kumppaneiden kirjaa. Siinä on alkuperäisartikkelin käännöksen lisäksi joukko hyviä artikkeleita aiheesta. Hardin ei ole mitenkään helposti nieltävä kirjoittaja, joten teoksessa oleva kriittinen tarkastelu on paikallaan. Kirja on varsin hyvin saatavissa kaupunginkirjastoistakin.
John Lockeen minulla ei ole heittää hatusta mitään laajempaa suomenkielistä kirjaa tai artikkelia, mutta omistusoikeusteoriasta voi lukaista ainakin Jani Sinokin kirjoittaman LOGOS-ensyklopedian artikkelin ja erityisesti Locken yhteiskuntasopimukseen liittyvän osuuden.
Carson, Rachel. 1963. Äänetön kevät. Tammi. https://vaski.finna.fi/Record/vaski.2466659.
———. 2000. Silent Spring. London: Penguin Books. https://www.penguin.co.uk/books/57236/silent-spring/.
Haddad, Brent M. 2003. ”Property rights, ecosystem management, and John Locke’s labor theory of ownership”. Ecological Economics 46 (1):19–31. https://doi.org/10.1016/S0921-8009(03)00079-X.
Hardin, Garrett. 1968. ”Tragedy of the commons”. Science 162 (June). American Association for the Advancement of Science:1243–48. https://doi.org/10.1126/science.162.3859.1243.
———. 2011. ”Yhteislaidunten tragedia”. Teoksessa Kiista yhteismaista. Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka, toimittanut Simo Kyllönen, Juhana Lemetti, Niko Noponen, ja Markku. Oksanen, 41–60. Tampere: Niin & näin. https://utu.finna.fi/Record/volter.1571641.
Leopold, Aldo. 2017. Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä. Tampere: niin & näin. https://vaski.finna.fi/Record/vaski.3630759.
Schweitzer, Albert. 1964. Elämän kunnioitus. 5. p. Helsinki: WSOY. https://utu.finna.fi/Record/volter.455122.
Sevimli, Adile. 2017. ”Montrealin pöytäkirjan menestystarina”. Atmoslehti, 2017. https://atmoslehti.fi/kansainvalisyys/montrealin-sopimuksen-menestystarina/.
Shrader-Frechette, Kristin. 1993. ”Locke and Limits on Land Ownership”. Journal of the History of Ideas 54 (2):201–19. https://www.jstor.org/stable/pdf/2709979.pdf?refreqid=excelsior%3Af25c43368f9af6c8c28ed411780bb649.
Sinokki, Jani. 2014. ”Locke, John | Filosofia.fi”. LOGOS. Eurooppalaisen filosofian seura ry. http://filosofia.fi/node/6465.
UNEP. 2017. ”The Montreal protocol on substances that deplete the ozone layer”. 2017. http://ozone.unep.org/en/treaties-and-decisions/montreal-protocol-substances-deplete-ozone-layer.
Wallgren, Thomas. 2011. ”Kovuuden sietämätön tenho”. Teoksessa Kiista yhteismaista. Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka., toimittanut Simo Kyllönen, Juhana Lemetti, Niko Noponen, ja Markku Oksanen, 133–43. Tampere: Niin & näin.
Ympäristöhallinto. 2017. ”Ymparisto - Otsonikerroksen suojelu”. Ymparisto.fi. 2017. http://www.ymparisto.fi/fi-FI/Ilmasto_ja_ilma/Otsonikerroksen_suojelu.
Maan hallitseminen on alkanut ensimmäisestä kivityökalusta, jonka jokin nykyihmisen edeltäjä otti käyttöönsä halkaistakseen pähkinästä kuoren. Nyt työkalut ovat erilaisia, alussa oli kivenmurkuloita ja nyt kaivoskoneita, motoja ja jättitroolareita. Pyrkimys ei kuitenkaan ole sanottavasti muuttunut. Edelleen Maan tarjoamia antimia pyritään saamaan ihmisten käyttöön. Tämän hallinnan perusteeksi voi sovitella väitettä siitä, että omistamme Maan.
Tämä omistusoikeus voisi syntyä siitä työstä, jota teemme sen antimien saamisen eteen. Lisäämme työllämme Maan tuottavuutta, joten tällainen lockelainen (John Locke 1632-1704) omistusoikeuden työteoria tekee Maasta omistuksemme. Lockella Maa kaikkine luonnon tuottamine olioineen on ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Ja ihminen omistaa oman itsensä, joten kaikki mitä hän tuottaa käyttäen kehoaan ja kykyjään hyödyntäessään yhteistä omaisuutta muuttuu hänen omakseen. (Shrader-Frechette 1993, 202; 208; Haddad 2003, 21; Sinokki 2014) Tämä ei kuitenkaan ole mutkaton sovittelu, joten tulen esittämään, että Maa on pikemminkin omistajaton resurssi.
Hyväksikäyttöön perustuvaa suhtautumista on alettu kritisoida järjestyneesti vasta noin puoli vuosisataa sitten. Järjestyminen vasta äskettäin johtunee varmasti siitä, että vasta nyt ongelmat ovat tulleet ilmeisiksi. On helppo nähdä, että yhä laajeneva Maan antimien kuppaaminen uhkaa nyt syntyvien ja näille edelleen syntyvien ihmisten elämänlaatua, mahdollisesti jopa elossa pysymistä. On tajuttu, että Maa on rajallinen, eikä se loputtomiin voi tuottaa uutta hyödynnettävää.
Joskus ympäristötietoisuuden heräämisen alullepanijaksi mainitaan Racher Carsonin Silent Spring vuodelta 1962 (Carson 2000, 1963). Carsonin teos on katsaus niihin vaikutuksiin, joita tuon aikaisilla kasvinsuojeluaineilla, hyönteismyrkyillä, on ollut. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeinen aika oli surutonta aikaa myrkkyjen käytössä ja tulokset olivat sen mukaisia. Teoksen herättämän huomion ansioksi voi lukea ympäristömyrkky DDT:n valmistuksen ja käytön merkittävän vähenemisen. Ainetta käytetään edelleen, joskin huomattavasti hallitummin.
Myöhempi ympäristökritiikin menestystarina on freonien ja muiden otsonikatoa aiheuttavien aineiden laajamittaisen ja vapaan käytön kieltämiseen johtaneiden Wienin yleissopimuksen (1985) ja Montrealin pöytäkirjan (1987) aikaansaaminen. Montrealin pöytäkirja on muutenkin mielenkiintoinen tapaus, koska se on edelleen kehittyvä asiakirja, jonka useat täydentämiset tähtäävät useiden muidenkin vahingollisten hiilivety-yhdisteiden käytön rajoittamiseen. Viimeisimmät pöytäkirjaan lisätyt rajoitukset astuvat voimaan vuonna 2019. (Sevimli 2017; UNEP 2017; Ympäristöhallinto 2017)
Ennen järjestyneen kritiikin muotoutumista on toki ollut ajattelijoita, jotka ovat esittäneet merkittäviä puheenvuoroja hyväksikäyttöön perustuvaa luontosuhdettamme vastaan. Albert Schweitzer (1875-1965), elsassilainen urkuri, teologi, filosofi, lääkäri ja Nobelin rauhanpalkinnon saaja, korosti omassa ajattelussaan elämän kunnioitusta etiikan perustana (Schweitzer 1964). Aldo Leopold (1887-1948), yhdysvaltalainen metsänhoitaja, ympäristönsuojelija, filosofi ja riistanhoidon professori, kehitti maaetiikkaa, jossa keskeistä on ihmisten yhteisyys ja riippuvuus muusta luonnosta. Mielenkiintoista spekulointia voi harrastaa sillä, olisiko ympäristötietoisuus herännyt laajasti vuosikymmentä aikaisemmin, jos Leopold ei olisi kuollut ennen merkkiteoksensa Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä (1949) ilmestymistä (Leopold 2017).
Järjestyneessä kritiikissä, ympäristöliikkeessä tai ympäristön tilaa tarkastelevissa tieteissä, tyypillistä on ollut keskittyminen tiettyjen aineiden haitallisuuteen. Kyse on oikeastaan siitä, että kiinnostuksen kohteena ovat olleet jotkin teot tai tekojoukot, jotka ovat vahingollisia. Koko hyväksikäyttöön perustuvan järjestelmän kritiikkiä ei ole kovinkaan järjestyneesti harjoitettu. Vaatimus suhtautumisen muutoksesta on ollut heikompi, kuin vaatimus käytäntöjen muokkaamisesta.
Kun mietin sitä mikä on omaani, kirjat, huonekalut, koti, asunto, polkupyörä ja muu tavara, minulla on oikeus päättää mitä sillä teen. Saan repiä kirjani tai puhkoa kattilani reikiä täyteen. Saan myös sotkea kirjani kahvilla tai ruoalla, ja kattilat saan polttaa pohjaan. Eikä kenelläkään ole oikeutta minua estää. Mitään tällaista en kuitenkaan tee. Käytän kyllä näitä esineitä surutta hyödykseni, mutta samalla pyrin varjelemaan niitä vahingoittumiselta. Ei ole etuni mukaista pilata kattilaa tai ryönätä kirjaa.
Suhtautumisemme Maahan ei ole samanlainen kuin omiin kattiloihimme. Maata käytetään kuin se olisi omistajaton. Omistajattomuuteen liittyy Garrett Hardinin, yhdysvaltalaisen mikrobiologin ja ympäristöekologian professorin, tunnetuksi tekemä ongelma, joka tunnetaan nimellä yhteislaidunten tragedia. (Hardin 1968, 2011)
Klassinen esimerkkitapaus koskee yhteislaidunta, jota kaikki lähiseudun tuottajat saavat käyttää. Käyttörajoituksia ei ole, joten yksittäisen tuottajan kannattaa pyrkiä lisäämään omia eläimiään laitumella. Lisääminen on lähes kustannuksetonta, koska laitumen käyttö on täysin vapaata. Haitta lisäämisestä yksittäiselle tuottajalle on marginaalisen pieni, koska yhden eläimen lisäämisen vaikutukset jakautuvat kaikille laitumen käyttäjille. Lisäily jatkuu ongelmitta, kunnes laitumen kuluminen ylittää sen uusiutumiskyvyn. Tämän jälkeen kaikki menettävät kaiken. Tätä tilannetta voi verrata Maahan ja sen hallintaan. Maan kokoisia omistajattomia resursseja ovat sellaiset suuret kokonaisuudet kuin valtameret ja ilmakehä. Hardinin mukaan peltojen ja laidunten kaltaisiin resursseihin liittyvät ongelmat on mahdollista välttää määräämällä nämä yksityisomistuksiksi, kattiloiksi. Suuria kokonaisuuksia sen sijaan ei voi kovinkaan yksinkertaisesti määrätä omistuksiksi. Miten omistaisin palan ilmakehää?
Suuriin asioihin liittyen ensimmäinen houkutus on vedota ihmisten omatuntoon. Kaikki tietävät, että Maan kohtelu tällä tavoin on lopulta kaikille vahingollista. Joten kaikkien edun mukaista olisi olla lisäämättä omistajattoman resurssin kuormitusta. Hardinilla omatunto on kuitenkin itsensä eliminoiva. Ne, jotka noudattavat omatunnon vaatimuksia kulutuksen ja kuorman vähentämisessä, jäävät häviölle suhteessa niihin, jotka eivät noudata. Omatuntoiset vapauttavat resursseja yhteiseksi hyväksi ja samalla omatunnottomat entistä innokkaammin kahmivat ne.
Hardin käyttää erityisenä esimerkkinä ihmisten lisääntymistä. Ne, joilla on taipumus ajatella yhteistä etua tekevät vähemmän lapsia. Ne, joilta tällainen taipumus puuttuu pyrkivät tekemään enemmän. Näin ne, joilla yhteisen hyvän ajattelun taipumusta ei ole, jäävät vähemmälle populaatiossa, aikaa myöten ehkä häviävätkin. Ja kun jokainen uusi ihminen asettaa painetta yhteiseen, tai omistajattomaan resurssiin, ongelma vain pahenee.
Tämä oletus perustuu nähtävästi ajatukseen lapsentekohalujen periytyvyydestä. Tämä ei ole täysin mieletön ajatus, sillä on helppo ajatella, että ne, joilla on sisaruksia, pitävät sisarusten olemassaoloa tavanomaisena, eivätkä kauhistu ajatustaan oman lapsensa mahdollisista sisaruksista. Täytyy muistaa myös, että vuonna 1968 maailman väestökasvutilanne oli paljon hurjemman näköinen kuin nykyisin. Väestöllinen muunnos ei ollut vielä kovin yleisesti tapahtunut, joten projektiot jopa 20 miljardin ihmisen väestöstä olivat ihan varteen otettavia vaihtoehtoja. Muun muassa tästä väestöllisen muunnoksen mahdollisuuden huomiotta jättämisestä Hardinia on aiheellisesti silti kritisoitu laajalti (Wallgren 2011).
Miksi joku ryhtyy omatunnottomaksi? Omatuntoon vedottaessa välittyy alttiissa mielessä kaksi viestiä. Ensimmäinen, tarkoitettu viesti on, että jos et toimi kuin pyydetään, sinut tuomitaan julkisesti siitä, ettet toimi kuin vastuuntuntoinen kansalainen. Toinen, tarkoittamaton viesti on, että jos toimit pyydetysti, sinua pidetään hölmönä, joka saadaan häpeästä seisomaan sivussa samalla kuin me muut kahmimme hyvyydet. Nyt jos tämä toinen viesti tuntuu vahvemmalta, on järkevää olla toimimatta kuin on pyydetty.
Omatuntoon vetoaminen ei siis Hardinin mukaan riitä, vaan tarvitaan muuta. Hän ehdottaa itsehillinnän säätelyyn ratkaisuiksi keskinäisesti hyväksyttyjä keskinäisiä pakotteita ja näihin liittyvän välttämättömyyden tiedostamista.
Pakottaminen tarkoittaa käytännössä yhdessä, tai ainakin enemmistönä tehtyjä sääntöjä siitä, mitä saa tehdä. Pankkirosvo ryöstää rahaa kuin se olisi vapaasti otettavaa heinää. Hänen omatuntoonsa vetoamalla ryöstäminen tuskin loppuisi, joten olemme sopineet, että ryöstää ei saa. Jos rosvo silti ryöstää, meillä on erilaisia keinoja rosvoilun lopettamiseen ja tilanteen palauttamiseen ennalleen.
Vastaavalla tavalla tulisi olla myös omistajattomien resurssien kanssa. Jos käytämme omistajatonta resurssia huolimattomasti, tai tahallisesti vahingollisella tavalla, tähän pitäisi pystyä puuttumaan.
Lisäksi Hardinin mukaan tulisi tunnustaa, että välttämättömät asiat on toteutettava. Joskus se mikä on välttämätöntä, ei ole mieluisaa. Joskus se ei edes täytä oikeudenmukaisuutta täydellisesti. Mutta jos tämän välttämättömän pakotteen asettamatta jättäminen johtaisi yhä huononevaan tilanteeseen, on oikeudenmukaisuudesta tai mieluisuudesta tingittävä.
Hardin sanoo, että meidän on helppo suhtautua niihin pakotteisiin, jotka ovat aikoja sitten luotu. Kuten juuri rosvoamisen kieltoon, joka lienee varsin vanha sääntö. Uusiin rajoitteisiin sen sijaan suhtaudutaan vapauksien tai oikeuksien rajoituksina. Helposti jää ymmärtämättä, että jonkinlaisen toiminnan rajoittaminen itse asiassa lisää vapautta.
Televisiosarja Metsoloiden jaksossa 40 Osmo, josta on tullut kunnanvaltuutettu, ehdottaa jätteiden lajittelun aloittamista kunnassa. Eräs vastaus toiselta valtuutetulta on jotakuinkin ”Ei ole minun isä, eikä isoisä lajitellu jätteitä, eikä lajittele poikakaan”. Valtuusto jaksossa 40 kohdassa 15:10 – 18:10.
Kysymyksiä
Onko hallinta yhtenevä omistamisen kanssa?
Onko Maa kuin kattila? Voisiko suuret omistajattomat resurssit jakaa kattiloiksi ihmisille tai oikeushenkilöille?
Ovatko Montralin pöytäkirja ja DDT:n kielto merkkejä Hardinin esittämästä keskinäisestä pakottamisesta suhteessa omistajattomaan resurssiin?
Onko ympäristönsuojelu ja siihen liittyvä lainsäädäntö juuri keskinäistä pakottamista? Jos on, onko se riittävää?
Miten paljon oikeudenmukaisuudesta voi tinkiä Maan pelastamiseksi?
Totuus ja tolkku on Turussa toimiva kaikille avoin filosofiakerho. Kerho kokoontuu syksyisin ja keväisin johonkin tiettyyn teemaan liittyvän keskustelusarjan merkeissä. Kukin kerhon kausi pitää sisällään joukon alustuksia aiheisiin perehtyneiltä tutkijoilta. Varsinainen sisältö syntyy kuitenkin osallistujien välisestä keskustelusta.
Oma ja Maan omistaminen
Tällä kevätkaudella Totuuden ja tolkun teemana on ”oma”. Minut kutsuttiin alustamaan ihmisten omistavasta luontosuhteesta. Lähtöajatuksena on, että näyttää kuin meillä olisi kollektiivinen uskomus siitä, että omistamme Maan ja että tämä omistaminen oikeuttaa meidät tekemään kaikenlaisia asioita Maalle. Sivutuotteena siinä souvissa tulemme pilaamaan Maan itsellemme kelvottomaksi. |
| Vuonna 2011 Mutka ja Silmu päättivät, että parvekkeellani kasvavat yrtit ovat vapaa resurssi. Täydellinen tuho oli vääjäämätön |
Tälle omistuskäsitykselle löytyy historiallisia juuria varmasti kaukaakin, mutta minä aloitin vuodesta 1690, John Locken omistusoikeuden työteoriasta. Tämä teoria, josta on kirjoitettu hyllymetreittäin, lähtee siitä, että Maa kaikkineen on ihmisten yhteistä omaisuutta. Jokin tällainen ajatus tuntuu kummittelevan edelleen ajatuksissamme.
Yhteinen omistajuus on kuitenkin hyvin hankalasti nähtävissä suhtautumisessamme luontoon ja erityisesti todella laajoihin kokonaisuuksiin. Omistaessani jotain pyrin pitämään omistuksestani huolta niin, että voin jatkaa sen käyttöä. Ja kuten keskustelussa tuli esiin, pyrimme myös kohtelemaan toisten omaisuutta sitä vahingoittamatta. Oman omaisuuteni tapauksessa ei ole etuni mukaista pilata omaisuutta, toisten omaisuuden pilaamiseen liittyy toiseen kohdistuva loukkaus. Näyttää siltä, että koemme velvollisuudeksemme olla loukkaamatta toisen omistusoikeudesta seuraavaa omaisuuden hyödyntämismahdollisuutta.
Tähän ajatukseen istuu varsin huonosti ajatus yhteisestä omaisuudesta tilanteessa, jossa syydämme ilmakehän, maaperän ja vesistöt täyteen erilaista pilaavaa tauhkaa. Sen sijaan, että suhtautuisimme laajoihin kokonaisuuksiin yhteisenä omaisuutena, kohtelemme niitä pikemminkin omistajattomina. Sellaisina, joiden vahingoittaminen ei loukkaa kenenkään oikeuksia.
Omistajattomuuden ongelmaa pohdin käyttäen avukseni Garrett Hardinin vuonna 1968 tunnetuksi tekemää yhteismaan tragediaa. Omistajattoman resurssin käyttö on vapaata, joten jokaisen siitä hyötymään kykenevän kannattaa lisätä omaa osuuttaan sen käytöstä. Lisäys on ongelmatonta niin kauan kuin resurssin uusiutumiskyky ylittää sen kulumisen. Kun kuluminen tai rasitus nousee niin suureksi, että resurssi, kuten laidun tai ilmakehä, ei enää korjaudu itsekseen, alkaa alamäki, jonka seurauksena kaikki menettävät kaiken resurssista saatavan hyödyn.
Olemme ilmakehän, maaperän ja valtamerien kanssa siinä tilanteessa, että niiden uusiutumiskyky on ylitetty. Tai ainakin olemme vaarallisen lähellä tätä tilannetta. Ihan jokainen tietää, että Maata ei pidä, eikä kannata pilata, mutta silti kollektiivina jatkamme sen pilaamista.
Omatuntoon tai vastuullisuuden tunteeseen vetoaminen ei omistajattoman resurssin suojaamisessa riitä. Hardinin mukaan tällaisessa vetoamisessa välittyy alttiiseen mieleen myös epäily siitä, että toimiessani vastuullisesti, muut nauraa rätkättävät minulle ja kahmivat innokkaasti sen hyvän mitä säästin hävetessäni sisäistä ahneuttani. Jos epäilyni on riittävän vahva, en tietenkään ole niin hölmö, että noudattaisin vastuullisuuden vaatimusta.
Tämän omatuntoon ja vastuullisuuteen vetoamiseen liittyvän kaksoisviestin vuoksi tarvitaan keskinäisesti sovittuja keskinäisiä pakotteita ja välttämättömien asioiden tunnustamista.
Vuonna 1968 ympäristölainsäädäntö ei ollut lähelläkään sitä tasoa missä nyt ollaan. Monet kansainväliset keskinäiset laajat sopimukset ovat syntyneet noiden aikojen jälkeen. Kansallisista säädöksistä puhumattakaan. Nämä ympäristösopimukset ja -lainsäädäntö ovat ehkä juuri sitä keskinäistä pakottamista, jolla meidät ohjataan toimimaan vastuullisesti, omistajatonta resurssia tuhoamatta.
Lainsäädännön ja sopimusten tehokkuus ja laajuus on tietysti jatkuvan debatin kohteena. Teemmekö tehokasta lainsäädäntöä ja olemmeko todella tunnistaneet ja tunnustaneet välttämättömät toimet?
Lukemisto ja alkuperäiset muistiinpanot
Tässä vielä lukemistoa, jota käytin tehdessäni muistiinpanoja Totuus ja tolkkua varten. Kirjallisuuden jälkeen ovat vielä alkuperäiset muistiinpanoni, joita käytin kerhossa ajattelun esiin härnäämiseen. Ne ovat tuttuun tapaani tuskastuttavan pitkälliset ja hajanaiset, mutta lukekoon se, joka jaksaa kiusata itseään.Hardiniin tutustumiseen suosittelen Kyllösen ja kumppaneiden kirjaa. Siinä on alkuperäisartikkelin käännöksen lisäksi joukko hyviä artikkeleita aiheesta. Hardin ei ole mitenkään helposti nieltävä kirjoittaja, joten teoksessa oleva kriittinen tarkastelu on paikallaan. Kirja on varsin hyvin saatavissa kaupunginkirjastoistakin.
John Lockeen minulla ei ole heittää hatusta mitään laajempaa suomenkielistä kirjaa tai artikkelia, mutta omistusoikeusteoriasta voi lukaista ainakin Jani Sinokin kirjoittaman LOGOS-ensyklopedian artikkelin ja erityisesti Locken yhteiskuntasopimukseen liittyvän osuuden.
Carson, Rachel. 1963. Äänetön kevät. Tammi. https://vaski.finna.fi/Record/vaski.2466659.
———. 2000. Silent Spring. London: Penguin Books. https://www.penguin.co.uk/books/57236/silent-spring/.
Haddad, Brent M. 2003. ”Property rights, ecosystem management, and John Locke’s labor theory of ownership”. Ecological Economics 46 (1):19–31. https://doi.org/10.1016/S0921-8009(03)00079-X.
Hardin, Garrett. 1968. ”Tragedy of the commons”. Science 162 (June). American Association for the Advancement of Science:1243–48. https://doi.org/10.1126/science.162.3859.1243.
———. 2011. ”Yhteislaidunten tragedia”. Teoksessa Kiista yhteismaista. Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka, toimittanut Simo Kyllönen, Juhana Lemetti, Niko Noponen, ja Markku. Oksanen, 41–60. Tampere: Niin & näin. https://utu.finna.fi/Record/volter.1571641.
Leopold, Aldo. 2017. Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä. Tampere: niin & näin. https://vaski.finna.fi/Record/vaski.3630759.
Schweitzer, Albert. 1964. Elämän kunnioitus. 5. p. Helsinki: WSOY. https://utu.finna.fi/Record/volter.455122.
Sevimli, Adile. 2017. ”Montrealin pöytäkirjan menestystarina”. Atmoslehti, 2017. https://atmoslehti.fi/kansainvalisyys/montrealin-sopimuksen-menestystarina/.
Shrader-Frechette, Kristin. 1993. ”Locke and Limits on Land Ownership”. Journal of the History of Ideas 54 (2):201–19. https://www.jstor.org/stable/pdf/2709979.pdf?refreqid=excelsior%3Af25c43368f9af6c8c28ed411780bb649.
Sinokki, Jani. 2014. ”Locke, John | Filosofia.fi”. LOGOS. Eurooppalaisen filosofian seura ry. http://filosofia.fi/node/6465.
UNEP. 2017. ”The Montreal protocol on substances that deplete the ozone layer”. 2017. http://ozone.unep.org/en/treaties-and-decisions/montreal-protocol-substances-deplete-ozone-layer.
Wallgren, Thomas. 2011. ”Kovuuden sietämätön tenho”. Teoksessa Kiista yhteismaista. Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka., toimittanut Simo Kyllönen, Juhana Lemetti, Niko Noponen, ja Markku Oksanen, 133–43. Tampere: Niin & näin.
Ympäristöhallinto. 2017. ”Ymparisto - Otsonikerroksen suojelu”. Ymparisto.fi. 2017. http://www.ymparisto.fi/fi-FI/Ilmasto_ja_ilma/Otsonikerroksen_suojelu.
Alkuperäiset muistiinpanot: Maan omistamisesta – ihmisten omistavasta luontosuhteesta
Hyödynnämme Maan antimia hyvin laajalti ja mahdollisesti tavalla, joka vahingoittaa Maan uusiutumiskykyä. Vaarana on, että toiminnallamme teemme ihmiskunnan jatkuvan olemassaolon mahdottomaksi.Maan hallitseminen on alkanut ensimmäisestä kivityökalusta, jonka jokin nykyihmisen edeltäjä otti käyttöönsä halkaistakseen pähkinästä kuoren. Nyt työkalut ovat erilaisia, alussa oli kivenmurkuloita ja nyt kaivoskoneita, motoja ja jättitroolareita. Pyrkimys ei kuitenkaan ole sanottavasti muuttunut. Edelleen Maan tarjoamia antimia pyritään saamaan ihmisten käyttöön. Tämän hallinnan perusteeksi voi sovitella väitettä siitä, että omistamme Maan.
Tämä omistusoikeus voisi syntyä siitä työstä, jota teemme sen antimien saamisen eteen. Lisäämme työllämme Maan tuottavuutta, joten tällainen lockelainen (John Locke 1632-1704) omistusoikeuden työteoria tekee Maasta omistuksemme. Lockella Maa kaikkine luonnon tuottamine olioineen on ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Ja ihminen omistaa oman itsensä, joten kaikki mitä hän tuottaa käyttäen kehoaan ja kykyjään hyödyntäessään yhteistä omaisuutta muuttuu hänen omakseen. (Shrader-Frechette 1993, 202; 208; Haddad 2003, 21; Sinokki 2014) Tämä ei kuitenkaan ole mutkaton sovittelu, joten tulen esittämään, että Maa on pikemminkin omistajaton resurssi.
Hyväksikäyttöön perustuvaa suhtautumista on alettu kritisoida järjestyneesti vasta noin puoli vuosisataa sitten. Järjestyminen vasta äskettäin johtunee varmasti siitä, että vasta nyt ongelmat ovat tulleet ilmeisiksi. On helppo nähdä, että yhä laajeneva Maan antimien kuppaaminen uhkaa nyt syntyvien ja näille edelleen syntyvien ihmisten elämänlaatua, mahdollisesti jopa elossa pysymistä. On tajuttu, että Maa on rajallinen, eikä se loputtomiin voi tuottaa uutta hyödynnettävää.
Joskus ympäristötietoisuuden heräämisen alullepanijaksi mainitaan Racher Carsonin Silent Spring vuodelta 1962 (Carson 2000, 1963). Carsonin teos on katsaus niihin vaikutuksiin, joita tuon aikaisilla kasvinsuojeluaineilla, hyönteismyrkyillä, on ollut. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeinen aika oli surutonta aikaa myrkkyjen käytössä ja tulokset olivat sen mukaisia. Teoksen herättämän huomion ansioksi voi lukea ympäristömyrkky DDT:n valmistuksen ja käytön merkittävän vähenemisen. Ainetta käytetään edelleen, joskin huomattavasti hallitummin.
Myöhempi ympäristökritiikin menestystarina on freonien ja muiden otsonikatoa aiheuttavien aineiden laajamittaisen ja vapaan käytön kieltämiseen johtaneiden Wienin yleissopimuksen (1985) ja Montrealin pöytäkirjan (1987) aikaansaaminen. Montrealin pöytäkirja on muutenkin mielenkiintoinen tapaus, koska se on edelleen kehittyvä asiakirja, jonka useat täydentämiset tähtäävät useiden muidenkin vahingollisten hiilivety-yhdisteiden käytön rajoittamiseen. Viimeisimmät pöytäkirjaan lisätyt rajoitukset astuvat voimaan vuonna 2019. (Sevimli 2017; UNEP 2017; Ympäristöhallinto 2017)
Ennen järjestyneen kritiikin muotoutumista on toki ollut ajattelijoita, jotka ovat esittäneet merkittäviä puheenvuoroja hyväksikäyttöön perustuvaa luontosuhdettamme vastaan. Albert Schweitzer (1875-1965), elsassilainen urkuri, teologi, filosofi, lääkäri ja Nobelin rauhanpalkinnon saaja, korosti omassa ajattelussaan elämän kunnioitusta etiikan perustana (Schweitzer 1964). Aldo Leopold (1887-1948), yhdysvaltalainen metsänhoitaja, ympäristönsuojelija, filosofi ja riistanhoidon professori, kehitti maaetiikkaa, jossa keskeistä on ihmisten yhteisyys ja riippuvuus muusta luonnosta. Mielenkiintoista spekulointia voi harrastaa sillä, olisiko ympäristötietoisuus herännyt laajasti vuosikymmentä aikaisemmin, jos Leopold ei olisi kuollut ennen merkkiteoksensa Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä (1949) ilmestymistä (Leopold 2017).
Järjestyneessä kritiikissä, ympäristöliikkeessä tai ympäristön tilaa tarkastelevissa tieteissä, tyypillistä on ollut keskittyminen tiettyjen aineiden haitallisuuteen. Kyse on oikeastaan siitä, että kiinnostuksen kohteena ovat olleet jotkin teot tai tekojoukot, jotka ovat vahingollisia. Koko hyväksikäyttöön perustuvan järjestelmän kritiikkiä ei ole kovinkaan järjestyneesti harjoitettu. Vaatimus suhtautumisen muutoksesta on ollut heikompi, kuin vaatimus käytäntöjen muokkaamisesta.
Kun mietin sitä mikä on omaani, kirjat, huonekalut, koti, asunto, polkupyörä ja muu tavara, minulla on oikeus päättää mitä sillä teen. Saan repiä kirjani tai puhkoa kattilani reikiä täyteen. Saan myös sotkea kirjani kahvilla tai ruoalla, ja kattilat saan polttaa pohjaan. Eikä kenelläkään ole oikeutta minua estää. Mitään tällaista en kuitenkaan tee. Käytän kyllä näitä esineitä surutta hyödykseni, mutta samalla pyrin varjelemaan niitä vahingoittumiselta. Ei ole etuni mukaista pilata kattilaa tai ryönätä kirjaa.
Suhtautumisemme Maahan ei ole samanlainen kuin omiin kattiloihimme. Maata käytetään kuin se olisi omistajaton. Omistajattomuuteen liittyy Garrett Hardinin, yhdysvaltalaisen mikrobiologin ja ympäristöekologian professorin, tunnetuksi tekemä ongelma, joka tunnetaan nimellä yhteislaidunten tragedia. (Hardin 1968, 2011)
Klassinen esimerkkitapaus koskee yhteislaidunta, jota kaikki lähiseudun tuottajat saavat käyttää. Käyttörajoituksia ei ole, joten yksittäisen tuottajan kannattaa pyrkiä lisäämään omia eläimiään laitumella. Lisääminen on lähes kustannuksetonta, koska laitumen käyttö on täysin vapaata. Haitta lisäämisestä yksittäiselle tuottajalle on marginaalisen pieni, koska yhden eläimen lisäämisen vaikutukset jakautuvat kaikille laitumen käyttäjille. Lisäily jatkuu ongelmitta, kunnes laitumen kuluminen ylittää sen uusiutumiskyvyn. Tämän jälkeen kaikki menettävät kaiken. Tätä tilannetta voi verrata Maahan ja sen hallintaan. Maan kokoisia omistajattomia resursseja ovat sellaiset suuret kokonaisuudet kuin valtameret ja ilmakehä. Hardinin mukaan peltojen ja laidunten kaltaisiin resursseihin liittyvät ongelmat on mahdollista välttää määräämällä nämä yksityisomistuksiksi, kattiloiksi. Suuria kokonaisuuksia sen sijaan ei voi kovinkaan yksinkertaisesti määrätä omistuksiksi. Miten omistaisin palan ilmakehää?
Suuriin asioihin liittyen ensimmäinen houkutus on vedota ihmisten omatuntoon. Kaikki tietävät, että Maan kohtelu tällä tavoin on lopulta kaikille vahingollista. Joten kaikkien edun mukaista olisi olla lisäämättä omistajattoman resurssin kuormitusta. Hardinilla omatunto on kuitenkin itsensä eliminoiva. Ne, jotka noudattavat omatunnon vaatimuksia kulutuksen ja kuorman vähentämisessä, jäävät häviölle suhteessa niihin, jotka eivät noudata. Omatuntoiset vapauttavat resursseja yhteiseksi hyväksi ja samalla omatunnottomat entistä innokkaammin kahmivat ne.
Hardin käyttää erityisenä esimerkkinä ihmisten lisääntymistä. Ne, joilla on taipumus ajatella yhteistä etua tekevät vähemmän lapsia. Ne, joilta tällainen taipumus puuttuu pyrkivät tekemään enemmän. Näin ne, joilla yhteisen hyvän ajattelun taipumusta ei ole, jäävät vähemmälle populaatiossa, aikaa myöten ehkä häviävätkin. Ja kun jokainen uusi ihminen asettaa painetta yhteiseen, tai omistajattomaan resurssiin, ongelma vain pahenee.
Tämä oletus perustuu nähtävästi ajatukseen lapsentekohalujen periytyvyydestä. Tämä ei ole täysin mieletön ajatus, sillä on helppo ajatella, että ne, joilla on sisaruksia, pitävät sisarusten olemassaoloa tavanomaisena, eivätkä kauhistu ajatustaan oman lapsensa mahdollisista sisaruksista. Täytyy muistaa myös, että vuonna 1968 maailman väestökasvutilanne oli paljon hurjemman näköinen kuin nykyisin. Väestöllinen muunnos ei ollut vielä kovin yleisesti tapahtunut, joten projektiot jopa 20 miljardin ihmisen väestöstä olivat ihan varteen otettavia vaihtoehtoja. Muun muassa tästä väestöllisen muunnoksen mahdollisuuden huomiotta jättämisestä Hardinia on aiheellisesti silti kritisoitu laajalti (Wallgren 2011).
Miksi joku ryhtyy omatunnottomaksi? Omatuntoon vedottaessa välittyy alttiissa mielessä kaksi viestiä. Ensimmäinen, tarkoitettu viesti on, että jos et toimi kuin pyydetään, sinut tuomitaan julkisesti siitä, ettet toimi kuin vastuuntuntoinen kansalainen. Toinen, tarkoittamaton viesti on, että jos toimit pyydetysti, sinua pidetään hölmönä, joka saadaan häpeästä seisomaan sivussa samalla kuin me muut kahmimme hyvyydet. Nyt jos tämä toinen viesti tuntuu vahvemmalta, on järkevää olla toimimatta kuin on pyydetty.
Omatuntoon vetoaminen ei siis Hardinin mukaan riitä, vaan tarvitaan muuta. Hän ehdottaa itsehillinnän säätelyyn ratkaisuiksi keskinäisesti hyväksyttyjä keskinäisiä pakotteita ja näihin liittyvän välttämättömyyden tiedostamista.
Pakottaminen tarkoittaa käytännössä yhdessä, tai ainakin enemmistönä tehtyjä sääntöjä siitä, mitä saa tehdä. Pankkirosvo ryöstää rahaa kuin se olisi vapaasti otettavaa heinää. Hänen omatuntoonsa vetoamalla ryöstäminen tuskin loppuisi, joten olemme sopineet, että ryöstää ei saa. Jos rosvo silti ryöstää, meillä on erilaisia keinoja rosvoilun lopettamiseen ja tilanteen palauttamiseen ennalleen.
Vastaavalla tavalla tulisi olla myös omistajattomien resurssien kanssa. Jos käytämme omistajatonta resurssia huolimattomasti, tai tahallisesti vahingollisella tavalla, tähän pitäisi pystyä puuttumaan.
Lisäksi Hardinin mukaan tulisi tunnustaa, että välttämättömät asiat on toteutettava. Joskus se mikä on välttämätöntä, ei ole mieluisaa. Joskus se ei edes täytä oikeudenmukaisuutta täydellisesti. Mutta jos tämän välttämättömän pakotteen asettamatta jättäminen johtaisi yhä huononevaan tilanteeseen, on oikeudenmukaisuudesta tai mieluisuudesta tingittävä.
Hardin sanoo, että meidän on helppo suhtautua niihin pakotteisiin, jotka ovat aikoja sitten luotu. Kuten juuri rosvoamisen kieltoon, joka lienee varsin vanha sääntö. Uusiin rajoitteisiin sen sijaan suhtaudutaan vapauksien tai oikeuksien rajoituksina. Helposti jää ymmärtämättä, että jonkinlaisen toiminnan rajoittaminen itse asiassa lisää vapautta.
Televisiosarja Metsoloiden jaksossa 40 Osmo, josta on tullut kunnanvaltuutettu, ehdottaa jätteiden lajittelun aloittamista kunnassa. Eräs vastaus toiselta valtuutetulta on jotakuinkin ”Ei ole minun isä, eikä isoisä lajitellu jätteitä, eikä lajittele poikakaan”. Valtuusto jaksossa 40 kohdassa 15:10 – 18:10.
Kysymyksiä
Onko hallinta yhtenevä omistamisen kanssa?
Onko Maa kuin kattila? Voisiko suuret omistajattomat resurssit jakaa kattiloiksi ihmisille tai oikeushenkilöille?
Ovatko Montralin pöytäkirja ja DDT:n kielto merkkejä Hardinin esittämästä keskinäisestä pakottamisesta suhteessa omistajattomaan resurssiin?
Onko ympäristönsuojelu ja siihen liittyvä lainsäädäntö juuri keskinäistä pakottamista? Jos on, onko se riittävää?
Miten paljon oikeudenmukaisuudesta voi tinkiä Maan pelastamiseksi?
Kommentit
Lähetä kommentti