Ihailija, taidenäyttelyn avajaispuhe

tl;dr Pidin ensimmäisen oman taidenäyttelyni kesä-heinäkuun vaihteessa 2023. Tässä tekstissä pohdin maalauksen merkitystä itselleni ja se on se, että saan olla rauhassa ajatuksiltani.

Jari Kärkkäinen
IHAILIJA
27.6.—9.7.2023

Avajaispuhe näyttelyn avajaisissa 27.6. Space81, Turku

Moni täällä tietää, että minun taustani on filosofiassa ja ne teistä, jotka ette tienneet, tiedätte nyt. Vielä jos olette vähänkään seuranneet tuon alan tapoja, tiedätte mitä se tarkoittaa puheen kannalta. Ja jos ette ole seuranneet, opitte nyt karvaasti.

Minulla on muutama asia tässä kerrottavana tästä näyttelystä ja maalaamisesta ja näiden merkityksestä itselleni. Teille merkitykset voivat olla jotain kovasti muuta, mutta ehkä jotain yhteistäkin on.

Ruttovuodet kun hellittivät, läksin pitkästä aikaa opettelemaan piirtämistä. Syksyllä 2021 osallistuin Henri Tuomisen vetämälle piirustuskurssille, joka vaihtui kevätkaudeksi kokeelliseen maalaukseen. Seuraavana syksynä jatkoin Kaisa Nurmisen piirustuskurssilla ja menin myös Henrin maalauskurssille. Tässä tänä keväänä kävin vielä Elisa Sakon akvarellikursseilla kuutena keskiviikkona.

Nämä eivät ole ensimmäiset kerrat, kun maalaan. Aloitin tämän jo 90-luvun lopulla, kun olin taiteilijatarvikeliikkeessä töissä hetken aikaa ja sain tarvikkeita edullisesti ja halusin kokeilla myös niitä juttuja, joita myyn. Tuolloin en niiden muutamien vuosien aikana kuitenkaan käynyt kursseilla, vaan tein ihan omia juttuja, joista ei kovinkaan montaa ole jäljellä, muutama kuitenkin. Sitten tulikin monen vuoden tauko, joka katkesi ehkä joskus 2008 tai 2009 taas muutamaksi vuodeksi katketakseen jälleen parin vuoden jälkeen. Nyt, kymmenisen vuotta myöhemmin ollaan tässä. Ensimmäisen näyttelyn avajaisissa.

Tämä näyttely on pitkälti noiden Henrin kokeellisen maalauksen kurssien ansiota. Viime vuoden syksyllä tein siellä nipun töitä, jotka nivoin yhteen niihin liittyvän teeman avulla. Kuljin Fibonaccin sarjasta Sammon kautta maailman kaikkeen pahaan. Tänä keväänä otin toisen aiheen, Ihailijan.
Oikeastaan en ottanut aihetta, vaan se muotoutui. Näyttelyn nimiteos on ensimmäinen, jota aloin tehdä samaan aikaan Muiston kanssa. Vuoden 2022 syksyllä lenkillä ollessa otin kuvan heinikossa olevasta puutarhatuolista, jota aloin maalata kahdelle hieman eri tavalla pohjustetulle pohjalle tämän vuoden alussa. Alussa ei siis ollut tarinaa, vaan kokeilu. 

Näyttelyn nimikuva mainoksen kuvana.

Tarina alkoi muodostua, kun katseltiin maalaamani kuvan kehittymistä ja heräsi kysymys, että miksi se tuoli on siellä pellolla. Tietysti se oikeasti on siellä palstaviljelijöiden taukotuolina, mutta todellisuus on usein huono pohja hyvälle kertomukselle. ”Never let the truth get in the way of a good story”, kuten Mark Twainin sanotaan sanoneen. Tästä tuolin arvoituksesta ja poissa olevasta istujasta kehittyi melko nopeasti runko useille eri näkökulmista koettaville tarinoille. Näitä olen teksteissä esittänyt muutaman, mutta kannattaa ehkä katsoa kuvat ilman näitä mykkäfilmien kuvaruutuja ensin, ellei ole jo myöhäistä. Tarinoita voi olla lukemattomia.

Minun tarinoissani kaikissa kuvissa on ihminen. Ihailijassa ihminen on poissa kuvasta, mutta silti läsnä. Hänen poissaolonsa tuo hänet siihen vahvemmin kuin ihmisen piirtäminen tuoliin voisi tuoda. Hän on arvoitus. Minulle kaikissa näissä kuvissa on ihminen, vaikka olenkin aika huono piirtämään ihmistä. Ja mitä vähemmän ihminen kuvassa esiintyy, sitä enemmän hän on kuvassa minulle.

Näyttelyksi tämä muodostui äkkinäisenä päähänpistona sen jälkeen, kun tajusin, että tässähän on käsillä pidempi kokonaisuus, jonka haluaisin nähdä kokonaisena ilman kotona olevia häiriöitä. Helmikuun alussa laitoin viestiä Space81:lle ja Mikko Lehtosen kanssa saatiin sovittua tämä aika. Todellinen tuuri kävi, että täällä oli vielä vapaata aikaa näinkin hyvään aikaan vuodesta. Yo-kylän ja Martin väliä on mukava käydä lämpimillä säillä.

Yo-kylä esiintyy myös kaikissa näissä kuvissa. Muutin sinne viime kesänä ja tuo kaksiossa asuminen, kun saa erottaa asuinhuoneen työhuoneesta, mahdollistaa maalaushommat aivan uudella tavalla. Tällaisia mahdollisuuksia minulla ei ennen ole ollut. Asun Yo-kylässä, joten tulee myös kuljettua niitä vakioreittejä aika paljon. Täällä on tulostettuna nippu referenssikuvia, joita olen käyttänyt vihjeistämään maalausten tekoa. Kahden teoksen referenssikuvina olen käyttänyt myös Viialassa ottamiani kuvia, mutta maalausten tapahtumapaikat ovat silti Yo-kylässä. Kuvia käytän useimmin maalauksen alkuvaiheessa, kun katson hieman mittasuhteita ja elementtien keskinäisiä sijainteja ja suhteita, mutta valokuva unohtuu varsin pian. Maalaaminen synnyttää teoksen, teoksen maalaaminen ei toista todellisuutta tai muuta kuvaa. 

Teosten hinnoittelusta sain kysymyksen, kun juttelin erään ystävän, joka ei tänään päässyt paikalle kanssa tulevasta näyttelystä ja hän kysyi, laitanko näille hinnat. Sanoin, että muutaman satasen varmaankin. Hänen reaktionsa oli, että ”aika halpaa, laita enemmän”. Hinnat eivät tosiaan ole korkeita, eikä niillä pääse säällisiin tuntipalkkoihin, ehkä aika lähelle tutkimustyöstä maksettavaa palkkiota kuitenkin. Hinnat ovat seurausta siitä, mitä maalaaminen on minulle ja mikä on valmiin työn ja siihen liittyvän prosessin suhde. Valmis työ on minulle esine. Esine, jota en erityisesti arvosta. Ahdistaa miettiä myös, että sitä joutuu varastoimaan jo entuudestaan ahtaassa työhuoneessa. Ainakin siihen asti, että otan pohjan muuhun käyttöön ja maalaan siihen jotain muuta. 

Maalaus esineenä ei ole minulle tärkeä. Maalaus prosessina on hyvin tärkeä. Maalaan jotta saisin olla rauhassa omilta ajatuksiltani. Tiedätte sen kun pään sisällä käydään keskustelua jos jonkinlaisista aiheista, usein samoja aiheita toistaen. Ja kysyttäessä ”mitä mietin”, en voi vastata muuta kuin että ”en mitään”. Koska se ei ole mitään. Minulle tämä on aivan jatkuvaa heräämisestä nukahtamiseen asti. Paitsi silloin kun keskityn johonkin mielekkääseen tai aivot turruttavaan somehömppään. Maalaus ja radion kuunteleminen ovat tällaisia hyviä ajatusten hiljentäjiä. 

Maalatessa pääni on hiljaa ja ainoat ajatukset ovat noihin väriläiskiin liittyviä: tuohon vielä sitä, olisikohan tohon vielä näin, pitäisiköhän laittaa tähän vielä tätä, kylläpäs tämä nyt meni päin hittoja ja niin edelleen. Enimmäkseen ei ole edes näitä ajatuksia, sillä kun prosessi käynnistyy, se etenee varsin hiljaisesti omaa rataansa, joka ei toki ole täysin hallittavissani. Maalaaminen ei ole kovinkaan tietoista hommaa ja lopputulos tai maalauksen eri vaiheet tuntuvat aina yllättävän ainakin hieman.

Tämän vuoksi hinnoittelukin on alhainen. Esine valmiina ei enää ole tärkeä, koska olen jo saanut siltä sen tärkeimmän, mitä halusinkin. Tämän ymmärtäminen ennustaa myös, että maalaaminen ei tällä kertaa ehkä muutaman vuoden jälkeen lopu kymmeneksi vuodeksi. Tätä on oppinut arvostamaan aivan uudella tavalla.

Ja koska arvostan tätä nyt omalla tavallani, saatte tekin kokea kukin omine ajatuksinenne nämä teokset.

Jari Kärkkäinen
27.6.2023

Kaikki teoskuvat voi katsoa taiteilublogistani, tai selaamalla Instagramia tarpeeksi kauan.